Digital paintings!

Moonage Daydream - Digital painting (Photoshop), 2015

Artorias - digital painting (Photoshop), 2014

Untitled - digital painting, 2014

Dystopia in H-train (Swan of Tuonela) - digital painting, 2014

Untitled - digital painting, 2014

Tanssi maailman kanssa

Katja Uksila - "Tanssi maailman kanssa" 2012

Näköisyyden trauma länsimaisessa kulttuurissa

No title, acrylic on canvas, 2014

Kuvataiteen tunnilla kuulen usein ”En minä osaa piirtää”-kommentteja. Olen alkanut ymmärtää tämän tarkoittavan ”En osaa kuvata näkemiäni asioita näköisesti ja vakuuttavasti”. Usein nämä samat oppilaat jättävät taiteen tekemisen kokonaan todettuaan olevansa taidottomia asioiden näköisesti kuvaamisessa.

Näköisyys? Mitä se loppujen lopuksi on? Näköisyys on tunnistettavuutta, sitä että nähdessämme kuvan kissasta, voimme tunnistaa sen kissaksi ja sanoa: ”Tämän on kissa.”. Tämän kaltainen tunnistaminen aiheuttaa mielihyvää. Jos emme tunnista kuvassa mitään meille tuttua, se aiheuttaa yleensä ahdistusta, pelkoa ja inhoa teosta kohtaan. Hämmennystä. Näköisyys on turvallisuutta. On turvallista nähdä jotain tuttua, varsinkin jos tämä tuttu on vielä synkassa oman maailmankuvan kanssa. Sen vuoksi siniset, söpöt kissamaalaukset ja maisemat myyvät vielä tänäkin päivänä kaikkein eniten.

Näköisyyden vaatimus on yhä läsnä kulttuurissamme, vaikka se ei puheen tasolla enää olisikaan se mihin pyritään. Aina hyperrealistisen, valokuvan tarkan maalauksen tai piirustuksen nähdessämme olemme hetken avuttoman ihastuneita ja tyytyväisiä taiteilijan taitoon ja kykyyn kuvata maailmaa.

Näköisyys on ongelma, joka jokaisen länsimaisen kuvantekijän on selvitettävä omassa ilmaisussaan. Näköisyyteen on luotava suhde joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Mielestäni näköisyyden ongelman voi jakaa kolmeen osaan: historiaan ja sen vaatimuksiin, ihmisen näköhavaintoon ja välineen hallintaan.

Näköisyyden historia on länsimaisessa kulttuurissa ikivanha.  Jo Platon ja Aristoteles puhuivat mimesiksestä, luonnon jäljittelystä taiteen keinoin. Renessanssiajasta eteenpäin ihmiset ovat ihailleet, tehneet ja pyrkineet tekemään kuviksi näköisiä jäljitelmiä näkemistään esineistä, maisemista ja ihmisistä. Näköisen ihmisen tekeminen on ollut taiteilijan (lue: kuvantekijän) ammattitaidon perustavanlaatuinen vaatimus.  

Kamera keksiminen kuitenkin tuhosi taiteilijoiden mystisenä pidetyn ammattitaidon/kyvyn kuvata todellisuutta näköisesti. Kuvantekijöiden piti muuttaa näkökulmaansa, saada teoksiinsa jotain muuta, suorastaan määritellä kuvan tekeminen uudestaan. Ja tietysti taiteilijat olivat humaltuneita tästä uudesta vapaudesta! Kuva voisi olla muutakin kuin näköistä! Ehkä se voisi kuvata tunteita ja sisäistä maailmaa, ja mikä parasta, pyrkimättä näköisyyteen.

Tästä modernismin aiheuttamasta krapulasta kärsitään vieläkin.

Vielä nykyäänkin, vaikka modernistit olivat jo 1900-luvun alussa hylänneet näköisyyden ja pyrkineet vaikutelmiin, tunteisiin ja koettuun, moniaistiseen havaintoon, Picasson taiteen näkijät ja kokijat tuntevat helpotusta kriitikon näyttäessä Picasson varhaisia töitä ja mainitessa hänen akateemisen taidekoulutustaustansa. Huh, hetkeksi jo luulin hänen olevan huono taiteilija.

Modernismi ei siis koskaan täysin voittanut taisteluaan näköisyyttä vastaan. Akateemisen taidekoulutuksen vähennyttyä ja vähentyessä, näköisen kuvan tekemisen taito (ilman kameraa tai tietokonetta) on toisaalta kadonnut ja toisaalta saavuttanut sellaiset mittasuhteet, mitä kukaan renessanssimaalari ei olisi osannut aavistaa. Nykypäivän hyperrealistit (Chuck Close, Steve Mills, Marcello Barenghi, Monica Lee, Ai Weiwei, Jason de Graaf esimerkkeinä) käyttävät valokuvaa ja tietokonetta apunaan ja tuottavat ”täydellisiä” maalattuja, piirrettyjä ja veistettyjä kopioita tämän maailman asioista. Siltikin yhä kuulen sellaista puhetta kuin: ”kyllä sen näkee jos se on tehty valokuvasta”, nimenomaan vähättelevään sävyyn sanottuna, osittain siitä helpotuksesta ettei taiteilija ilman optisia apukeinoja voisi koskaan saavuttaa sellaista näköisyyden tarkkuutta. Kommentti on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että siinä vähätellään taiteilijan taitoa ja työmäärää, joka kuitenkin on huomattava hyperrealistista maalausta tehdessä.

Tästä pääsemmekin näköisyyden toiseen aiheeseen: ihmisen havaintoon. Olen kuullut usein sanottavan: ”ihmisen silmä on kuin kamera”. Tehdään yksi asia selväksi, tämä ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin ihmisen havainto on kaksisilmäistä, kamera yhden. Väite voi pitää paikkaansa vain jos tarkastellaan silmän sisäistä rakennetta ja verrataan sitä kameran rakenteeseen. Tällöin on löydettävissä tiettyjä yhteneväisyyksiä, joiden vuoksi silmä ja kamera voidaan rinnastaa. Mutta jos puhutaan näköhavainnosta niin kamerarinnastus on täysin turha. Näköhavainto on kaksisilmäistä, liikkuvaa, tutkivaa ja ajateltua. Ihmisen silmät ovat jatkuvassa liikkeessä hänen syntymästään asti. Ihminen katselee ympäristöään ja näkee vain sen mikä häntä kiinnostaa nähdä. Kameran ”katse” on koneen katsetta, se ei ymmärrä näkemäänsä, vaan ainoastaan tallentaa valon vaihteluita herkälle pinnalle (filmi/kenno). Jos ihmisen silmä olisi liikkumaton, hän lakkaisi näkemästä. Ihmisen näköhavainto on jatkuvaa arviointia, tutkimista, katselua. Me emme näe 1920x1080 pikseliä suorakulmioksi rajatusta alueesta maailmaa, vaan me liikumme esineen taakse, tarkastelemme sitä monelta puolelta, arvioimme etäisyyksiä ja koskettelemme. Näköhavainto on kytköksissä läheisesti tuntoaistiin ja muihin aisteihin.

Näköhavainto on tietyssä mielessä ”rajaton”, kun kameran katse on aina rajattu, valittu. Ihmisen valitsema kylläkin, mutta silti aina rajallinen.

Olen muuten ihmetellyt myös sitä miksi nykyään on kasvanut kamerahifistelijöiden sukupolvi. Mitä tarkempi kenno sen parempia valokuvia vai? Mitä suurempi teräväpiirto telkkarissa, sen parempi elokuva? Mihin katosi valokuvauksen rajaamisen ja kuvan sisällön taika? Kuvan rakentaminen pysyy samana, vaikka pikseleiden määrä muuttuisi. Voisiko olla, että näköisyyden trauma näkyy myös tässä tarkkuuden tavoittelussa? Halutaan kuvata maailmaa mahdollisimman tarkasti, näköisesti ja saavuttaa tällä jotain taiteellista arvoa… Tästä samasta ilmiöstä muuten ovat lähtöisin ”taitelijat”, jotka tekevät lastensa piirustuksista realistisia maalauksia. Kammottavaa.

Ihmisen havainto ei siis ole kuvallista. Me emme näe maailmaa kuvana, mutta me voimme harjoittaa silmiämme tähän. Voimme oppia olemaan näkemättä tiettyjä asioita, voimme oppia näkemään kameran tavoin. Näin näemme maailmassa jo sen kuvan mitä haluamme ryhtyä tekemään. Katseessamme on niin paljon tietoa, joka on kuvantekijälle turhaa. Pitää oppia näkemään valoja ja varjoja, valon vaihtelua, esineiden ääriviivojen leikkaamista, sommittelua. Silmän harjaannuttaminen tähän on ehdottoman tärkeää näköisen kuvan tekijälle.

Ja kolmantena näköisyydessä on kysymys taidosta, kädentaidosta. Käden harjaannuttaminen välineeseen. Tätä voisi joku kutsua hiljaiseksi tiedoksi, mutta se ei minusta toisi oikeutta sille sanattomalle taidolle, jota kuvan tekeminen vaatii. Aivan niin kuin soittajan täytyy tuntea soittimensa läpikotaisin, on kuvantekijän tunnettava välineensä. Näköisyyttä tavoitellessa kuulen puhuttavan usein: ”Hän on niin lahjakas piirtäjä. Hän on niin taitava.” Näköisyys ja taito yhdistetään usein. Voisiko tämä olla peruja akateemisesta taidekoulutuksesta, jossa näköisyys oli ensimmäinen vaatimus ennen luovaan ilmaisuun ryhtymistä? Onko näköisyys ainoa luotettava taiteellisen taidon mittari? Mikä on kuvantekijän mitattavaa ammattitaitoa? Tarvitseeko hänen kykyjään mitata ja arvioida?

Ystäväni sanoi että näköisesti piirtäminen on tulostamista. Hidasta tulostamista. Se ei vaadi luovuutta, ei sisältöä. Se on turvallista myös tekijälleen. Siinä ei tarvitse pelätä tuovansa mitään alttiiksi katsojalle. Kuvantekijä on turvassa näköisyytensä takana. Ehkä sen vuoksi teinit ovat kovin kiinnostuneita kuvaamaan maailmaa näköisesti.

Näköisyyden eli mimesiksen historia, ihmisen havainto ja kädentaito. Kaikki tämä on länsimaisen kulttuurin perintöä, johon jokaisen kuvantekijän on luotava suhde. Jotkut ratkaisevat sen luopumalla näköisyydestä kokonaan ja ryhtymällä pohtimaan vain sisältöä. Jotkut harjoittelevat näköisyyden taidon ja käyttävät sitä tekemisissään (nykyään moni valitsee tämän tien, koska kamera ja tietokone antavat etumatkaa vakuuttavuuteen). Jotkut tuskailevat näköisyyden kanssa koko elämänsä. Jotkut eivät edes vaivaudu opettelemaan näkemään vaan ottavat kameran ja ryhtyvät tekemään kuvia sen avulla.

Mielestäni nykyään ei ole enää väliä, minkälaista kuvaa ja minkälaisin menetelmin sitä tehdään. Siltikin kohtaan työssäni jatkuvasti oppilaita ja kollegoita, jotka eivät ole ratkaisseet näköisyyden ongelmaa. Koen että näköisyys on länsimaisen kulttuurin trauma, johon jokaisen on luotava suhde. Luodaan se sitten kameran, taidon opettelemisen tai kieltäytymisen kautta, se joka tapauksessa luodaan.

Kuvisluokassa näköisyyden tavoittelu on jatkuvasti läsnä. Sen vuoksi kuvataideopettajan olisi mitä suurimmalla syyllä luotava suhde näköisyyteen ja ratkaistava miten se vaikuttaa hänen opetukseensa. Traumaattisen, ristiriistaisen suhteen siirtäminen oppilaille ei ainakaan auta heidän tulevaisuuttaan kuvallisessa maailmassa. Olen nähnyt miten piirtämisen kansa tuskaileva teini saa onnistumisen kokemuksia animaation tai elokuvan parissa. Kuvan tekemisen teknologialla on oma roolinsa kuvantekijöiden, kuvanlukijoiden ja kuvantuntijoiden parissa. Ehkä kamera on nykyään lähtökohta näköisyyteen ja voi omalta osaltaan ratkaista näköisyyden trauman joillakin oppilailla. Ne oppilaat jotka ovat päättäneet oppia piirtämään tai maalaamaan näköisesti, pystyvät sen taidon hyvien opettajien johdolla opiskelemaan. Enemmän olisin huolissani siitä isosta massasta, joille kuvan tekeminen kaikissa muodoissa tyssää näköisyyden traumaan.

Maailma on kaiken taiteen lähtökohta. Havainto maailmasta on lähde, josta kuvantekijä ammentaa omaan työskentelyynsä. Ei ole olemassa sääntöjä miten tuosta lähteestä voi tai saa ammentaa. Ehkä on hyvä aloittaa kuvan tekeminen kuppi kädessä, ettei tarvitse pettyä joka kerta kun koettaa kahmaista tuosta lähteestä, kunnes halutessaan oppii tekemään kupin käsistään.


Katja
19.10.2014

20

50x70cm, graphite and tape on paper

19

50x70cm, graphite and tape on paper

18

50x70cm, graphite and tape on paper

17

50x70cm, graphite and tape on paper

16

50x70cm, graphite and tape on paper

15

50x70cm, graphite and tape on paper

14

50x70cm, graphite on paper

13

50x70cm, graphite on paper

12

50x70cm, graphite on paper

11

50x70cm, graphite on paper

10

50x70cm, graphite on paper

9

50x70cm, graphite on paper

8

50x70cm, graphite on paper

7

"Ehkä... (Maybe...) II" 50x70cm, graphite on paper.

6

"Ehkä... (Maybe...) I" 50x70cm, graphite on paper.

EXTRA POST!

Fooling around with Photoshop and oh, it looks fantastic! Here you are, I hope that cheers you up, it really did me :)

Sorry about the low resolution...

5

"Löydetty (Found) II" 50x70cm, graphite on paper.

4

"Löydetty (Found) I" 50x70cm, graphite on paper.