No title, acrylic on canvas, 2014 |
Kuvataiteen tunnilla kuulen usein ”En minä osaa piirtää”-kommentteja. Olen alkanut ymmärtää tämän tarkoittavan ”En osaa kuvata näkemiäni asioita näköisesti ja vakuuttavasti”. Usein nämä samat oppilaat jättävät taiteen tekemisen kokonaan todettuaan olevansa taidottomia asioiden näköisesti kuvaamisessa.
Näköisyys? Mitä se loppujen lopuksi on? Näköisyys on
tunnistettavuutta, sitä että nähdessämme kuvan kissasta, voimme tunnistaa sen
kissaksi ja sanoa: ”Tämän on kissa.”. Tämän kaltainen tunnistaminen aiheuttaa
mielihyvää. Jos emme tunnista kuvassa mitään meille tuttua, se aiheuttaa
yleensä ahdistusta, pelkoa ja inhoa teosta kohtaan. Hämmennystä. Näköisyys on
turvallisuutta. On turvallista nähdä jotain tuttua, varsinkin jos tämä tuttu on
vielä synkassa oman maailmankuvan kanssa. Sen vuoksi siniset, söpöt
kissamaalaukset ja maisemat myyvät vielä tänäkin päivänä kaikkein eniten.
Näköisyyden vaatimus on yhä läsnä kulttuurissamme, vaikka se
ei puheen tasolla enää olisikaan se mihin pyritään. Aina hyperrealistisen,
valokuvan tarkan maalauksen tai piirustuksen nähdessämme olemme hetken
avuttoman ihastuneita ja tyytyväisiä taiteilijan taitoon ja kykyyn kuvata
maailmaa.
Näköisyys on ongelma, joka jokaisen länsimaisen kuvantekijän
on selvitettävä omassa ilmaisussaan. Näköisyyteen on luotava suhde joko
tietoisesti tai tiedostamatta.
Mielestäni näköisyyden ongelman voi jakaa kolmeen osaan: historiaan
ja sen vaatimuksiin, ihmisen näköhavaintoon ja välineen hallintaan.
Näköisyyden historia on länsimaisessa kulttuurissa
ikivanha. Jo Platon ja Aristoteles
puhuivat mimesiksestä, luonnon jäljittelystä taiteen keinoin. Renessanssiajasta
eteenpäin ihmiset ovat ihailleet, tehneet ja pyrkineet tekemään kuviksi
näköisiä jäljitelmiä näkemistään esineistä, maisemista ja ihmisistä. Näköisen
ihmisen tekeminen on ollut taiteilijan (lue: kuvantekijän) ammattitaidon
perustavanlaatuinen vaatimus.
Kamera keksiminen kuitenkin tuhosi taiteilijoiden mystisenä
pidetyn ammattitaidon/kyvyn kuvata todellisuutta näköisesti. Kuvantekijöiden
piti muuttaa näkökulmaansa, saada teoksiinsa jotain muuta, suorastaan määritellä
kuvan tekeminen uudestaan. Ja tietysti taiteilijat olivat humaltuneita tästä
uudesta vapaudesta! Kuva voisi olla muutakin kuin näköistä! Ehkä se voisi kuvata
tunteita ja sisäistä maailmaa, ja mikä parasta, pyrkimättä näköisyyteen.
Tästä modernismin aiheuttamasta krapulasta kärsitään
vieläkin.
Vielä nykyäänkin, vaikka modernistit olivat jo 1900-luvun
alussa hylänneet näköisyyden ja pyrkineet vaikutelmiin, tunteisiin ja koettuun,
moniaistiseen havaintoon, Picasson taiteen näkijät ja kokijat tuntevat
helpotusta kriitikon näyttäessä Picasson varhaisia töitä ja mainitessa hänen
akateemisen taidekoulutustaustansa. Huh, hetkeksi jo luulin hänen olevan huono
taiteilija.
Modernismi ei siis koskaan täysin voittanut taisteluaan
näköisyyttä vastaan. Akateemisen taidekoulutuksen vähennyttyä ja vähentyessä,
näköisen kuvan tekemisen taito (ilman kameraa tai tietokonetta) on toisaalta
kadonnut ja toisaalta saavuttanut sellaiset mittasuhteet, mitä kukaan renessanssimaalari
ei olisi osannut aavistaa. Nykypäivän hyperrealistit (Chuck Close, Steve Mills,
Marcello Barenghi, Monica Lee, Ai Weiwei, Jason de Graaf esimerkkeinä) käyttävät valokuvaa ja
tietokonetta apunaan ja tuottavat ”täydellisiä” maalattuja, piirrettyjä ja veistettyjä
kopioita tämän maailman asioista. Siltikin yhä kuulen sellaista puhetta kuin:
”kyllä sen näkee jos se on tehty valokuvasta”, nimenomaan vähättelevään sävyyn
sanottuna, osittain siitä helpotuksesta ettei taiteilija ilman optisia
apukeinoja voisi koskaan saavuttaa sellaista näköisyyden tarkkuutta. Kommentti
on mielenkiintoinen myös siinä mielessä, että siinä vähätellään taiteilijan taitoa
ja työmäärää, joka kuitenkin on huomattava hyperrealistista maalausta tehdessä.
Tästä pääsemmekin näköisyyden toiseen aiheeseen: ihmisen
havaintoon. Olen kuullut usein sanottavan: ”ihmisen silmä on kuin kamera”.
Tehdään yksi asia selväksi, tämä ei pidä paikkaansa. Ensinnäkin ihmisen
havainto on kaksisilmäistä, kamera yhden. Väite voi pitää paikkaansa vain jos
tarkastellaan silmän sisäistä rakennetta ja verrataan sitä kameran
rakenteeseen. Tällöin on löydettävissä tiettyjä yhteneväisyyksiä, joiden vuoksi
silmä ja kamera voidaan rinnastaa. Mutta jos puhutaan näköhavainnosta niin
kamerarinnastus on täysin turha. Näköhavainto on kaksisilmäistä,
liikkuvaa, tutkivaa ja ajateltua. Ihmisen silmät ovat jatkuvassa liikkeessä
hänen syntymästään asti. Ihminen katselee ympäristöään ja näkee vain sen mikä
häntä kiinnostaa nähdä. Kameran ”katse” on koneen katsetta, se ei ymmärrä näkemäänsä,
vaan ainoastaan tallentaa valon vaihteluita herkälle pinnalle (filmi/kenno).
Jos ihmisen silmä olisi liikkumaton, hän lakkaisi näkemästä. Ihmisen näköhavainto on jatkuvaa arviointia, tutkimista, katselua. Me
emme näe 1920x1080 pikseliä suorakulmioksi rajatusta alueesta maailmaa, vaan me
liikumme esineen taakse, tarkastelemme sitä monelta puolelta, arvioimme
etäisyyksiä ja koskettelemme. Näköhavainto on kytköksissä läheisesti
tuntoaistiin ja muihin aisteihin.
Näköhavainto on tietyssä mielessä ”rajaton”, kun kameran
katse on aina rajattu, valittu. Ihmisen valitsema kylläkin, mutta silti aina
rajallinen.
Olen muuten ihmetellyt myös sitä miksi nykyään on kasvanut
kamerahifistelijöiden sukupolvi. Mitä tarkempi kenno sen parempia valokuvia
vai? Mitä suurempi teräväpiirto telkkarissa, sen parempi elokuva? Mihin katosi
valokuvauksen rajaamisen ja kuvan sisällön taika? Kuvan rakentaminen pysyy
samana, vaikka pikseleiden määrä muuttuisi. Voisiko olla, että näköisyyden
trauma näkyy myös tässä tarkkuuden tavoittelussa? Halutaan kuvata maailmaa
mahdollisimman tarkasti, näköisesti ja saavuttaa tällä jotain taiteellista
arvoa… Tästä samasta ilmiöstä muuten ovat lähtöisin ”taitelijat”, jotka tekevät
lastensa piirustuksista realistisia
maalauksia. Kammottavaa.
Ihmisen havainto ei siis ole kuvallista. Me emme näe
maailmaa kuvana, mutta me voimme harjoittaa silmiämme tähän. Voimme oppia
olemaan näkemättä tiettyjä asioita, voimme oppia näkemään kameran tavoin. Näin
näemme maailmassa jo sen kuvan mitä haluamme ryhtyä tekemään. Katseessamme on
niin paljon tietoa, joka on kuvantekijälle turhaa. Pitää oppia näkemään valoja
ja varjoja, valon vaihtelua, esineiden ääriviivojen leikkaamista, sommittelua.
Silmän harjaannuttaminen tähän on ehdottoman tärkeää näköisen kuvan tekijälle.
Ja kolmantena näköisyydessä on kysymys taidosta,
kädentaidosta. Käden harjaannuttaminen välineeseen. Tätä voisi joku kutsua
hiljaiseksi tiedoksi, mutta se ei minusta toisi oikeutta sille sanattomalle
taidolle, jota kuvan tekeminen vaatii. Aivan niin kuin soittajan täytyy tuntea
soittimensa läpikotaisin, on kuvantekijän tunnettava välineensä. Näköisyyttä
tavoitellessa kuulen puhuttavan usein: ”Hän on niin lahjakas piirtäjä. Hän on
niin taitava.” Näköisyys ja taito yhdistetään usein. Voisiko tämä olla peruja
akateemisesta taidekoulutuksesta, jossa näköisyys oli ensimmäinen vaatimus
ennen luovaan ilmaisuun ryhtymistä? Onko näköisyys ainoa luotettava
taiteellisen taidon mittari? Mikä on kuvantekijän mitattavaa ammattitaitoa? Tarvitseeko
hänen kykyjään mitata ja arvioida?
Ystäväni sanoi että näköisesti piirtäminen on tulostamista.
Hidasta tulostamista. Se ei vaadi luovuutta, ei sisältöä. Se on turvallista
myös tekijälleen. Siinä ei tarvitse pelätä tuovansa mitään alttiiksi
katsojalle. Kuvantekijä on turvassa näköisyytensä takana. Ehkä sen vuoksi
teinit ovat kovin kiinnostuneita kuvaamaan maailmaa näköisesti.
Näköisyyden eli mimesiksen historia, ihmisen havainto ja
kädentaito. Kaikki tämä on länsimaisen kulttuurin perintöä, johon jokaisen
kuvantekijän on luotava suhde. Jotkut ratkaisevat sen luopumalla näköisyydestä
kokonaan ja ryhtymällä pohtimaan vain sisältöä. Jotkut harjoittelevat
näköisyyden taidon ja käyttävät sitä tekemisissään (nykyään moni valitsee tämän
tien, koska kamera ja tietokone antavat etumatkaa vakuuttavuuteen). Jotkut
tuskailevat näköisyyden kanssa koko elämänsä. Jotkut eivät edes vaivaudu
opettelemaan näkemään vaan ottavat kameran ja ryhtyvät tekemään kuvia sen
avulla.
Mielestäni nykyään ei ole enää väliä, minkälaista kuvaa ja
minkälaisin menetelmin sitä tehdään. Siltikin kohtaan työssäni jatkuvasti
oppilaita ja kollegoita, jotka eivät ole ratkaisseet näköisyyden ongelmaa. Koen
että näköisyys on länsimaisen kulttuurin trauma, johon jokaisen on luotava
suhde. Luodaan se sitten kameran, taidon opettelemisen tai kieltäytymisen kautta,
se joka tapauksessa luodaan.
Kuvisluokassa näköisyyden tavoittelu on jatkuvasti läsnä.
Sen vuoksi kuvataideopettajan olisi mitä suurimmalla syyllä luotava suhde
näköisyyteen ja ratkaistava miten se vaikuttaa hänen opetukseensa. Traumaattisen,
ristiriistaisen suhteen siirtäminen oppilaille ei ainakaan auta heidän
tulevaisuuttaan kuvallisessa maailmassa. Olen nähnyt miten piirtämisen kansa
tuskaileva teini saa onnistumisen kokemuksia animaation tai elokuvan parissa.
Kuvan tekemisen teknologialla on oma roolinsa kuvantekijöiden, kuvanlukijoiden
ja kuvantuntijoiden parissa. Ehkä kamera on nykyään lähtökohta näköisyyteen ja
voi omalta osaltaan ratkaista näköisyyden trauman joillakin oppilailla. Ne
oppilaat jotka ovat päättäneet oppia piirtämään tai maalaamaan näköisesti,
pystyvät sen taidon hyvien opettajien johdolla opiskelemaan. Enemmän olisin
huolissani siitä isosta massasta, joille kuvan tekeminen kaikissa muodoissa
tyssää näköisyyden traumaan.
Maailma on kaiken taiteen lähtökohta. Havainto maailmasta on
lähde, josta kuvantekijä ammentaa omaan työskentelyynsä. Ei ole olemassa
sääntöjä miten tuosta lähteestä voi tai saa ammentaa. Ehkä on hyvä aloittaa kuvan
tekeminen kuppi kädessä, ettei tarvitse pettyä joka kerta kun koettaa kahmaista
tuosta lähteestä, kunnes halutessaan oppii tekemään kupin käsistään.
Katja
19.10.2014
Katja
19.10.2014